Tämä oli vaikea teksti kirjoittaa. Ei siksi, etten uskaltaisi kirjoittaa tästä, vaan siksi, etten halua tulla tunnistetuksi. Siksi tämä saattaa olla "vähän sinnepäin".

Olin 10-vuotias, kun ensimmäisen kerran ajattelin olevani läski. Istuin sängylläni, painoin mahan kasaan ja laskin siitä syntyvät vatsamakkarat. Kolme kappaletta. Seuraavana päivänä koulussa puhuin vatsamakkaroista kavereiden kanssa, vertailtiin kuka sai niitä vähiten. Voittaja oli eräs kaunis, vaalea, suosittu tyttö, joka oli todella laiha, ja sai aikaan vain kaksi makkaraa. Olin kateellinen.

11-vuotiaana punnitsin itseni. Painoin 38 kg. Järkytyin, viime punnituskerralla kiloja oli ollut 36. Mielessäni pyöri "apua apua apua mun on pakko laihtua, en voi olla näin läski!".

Ollessani 13-vuotias äitini passitti minut koulun terveydenhoitajalle punnitukseen, koska olin hänen mielestään liian laiha. Terveydenhoitaja naureskeli äitini hädälle katsellessaan tietojani. "Sä olet aina ollut aika laiha, ja ootkin lihonut nyt kesän aikana. Tää sun painos nousee ihan sopivasti pituuskasvun mukana. Ei tässä oo mitään syytä huolestua."

14-vuotiaana käytin koulun liikuntatunnilla mustaa t-paitaa. Tunnin alkaessa kaverini kehui, kuinka paita näytti todella hyvältä päälläni. "Varsinkin täält takaapäin, kun sulla on niin laiha selkä."

Kesänä, jona täytin 15, äitini kysyi minulta eräänä päivänä painanko jo 50kg. Vastasin iloisena "en".

Teimme luokkaretken ulkomaille yhdeksännellä luokalla, kun olin 15-vuotias. Maaksi oli valikoitunut rantalomakohde, ja hotellillamme oli uima-allas. En koko viikon reissun aikana kertaakaan uinut luokan suosittujen tyttöjen enkä poikien nähden. Kävin kerran merellä kahlaamassa yksin, ja kerran uin altaalla, kun kaikki muut olivat poissa. Noinakin kertoina käytin uimapukua, en bikineitä.

Luokkaretken jälkeen punnitsin itseni. Painoin 45kg. Olin laihtunut kolme kiloa viikon aikana. Pidin siitä kovasti.

Lukion ensimmäisen luokan syyslukukauden alussa painoin 48kg. Ensimmäisen luokan kevätlukukauden alussa painoin 52kg. Se oli ensimmäinen kerta, kun painoni ylitti viidenkymmenen rajan. Hätäännyin. Peilistä tuijotti läski. Katselin juuri ja juuri teini-ikään päässeiden tyttöjen kroppia kateellisena. "Vielä joskus teistäkin tulee läskejä", ajattelin.

Ensimmäisen luokan kevätlukukauden lopussa en enää murehtinut painoani. Olin onnellisempi kuin koskaan ennen - olin viimein onnistunut keräämään ympärilleni ihania ihmisiä, jotka eivät välittäneet miltä näytin. He eivät ikinä kommentoineet ulkonäköäni muuten kuin kehuakseen, eivätkä ikinä vihjanneet minun lihoneen. Olin onnellinen.

Lukion toisella luokalla painoni kävi pikaisesti 58 kilossa. En järkyttynyt enää niin pahasti kuin joskus olisin voinut. Aloin vain tarkkailla hieman enemmän mitä söin. Parin viikon päästä paino oli tippunut 55 kiloon. Olin onnellinen, mutta en yhtään sen onnellisempi kuin edellisellä viikollakaan. Se johtui siitä, että onnellisuuteni ei riippunut painostani. Olin onnellinen, vaikka olin läski.

Lukion toisella luokalla mua pyydettiin ensimmäisen kerran ikinä treffeille. Kieltäydyin, vaikka oikeastaan tykkäsin pojasta (kaverimielessä ainakin). Ajattelin vain, että kuka ihmeen valopää voisi olla kiinnostunut musta? Ruma läski akka. En itsekään halunnut katsella omaa naamaani peilistä, miksi tuo jätkä sitten haluaisi katsella mua?

Koko abivuoden, eli 18-vuotiaana, painoin aika tasan 54kg. En miettinyt painoani ollenkaan. Sain lakin ja juhlistin sitä maailman ihanimmassa mekossa. Seuraavana kesänä opin juomaan, ja olinkin lähes koko kesän kännissä. Syksyllä katsoin peiliin, sieltä katsoi takaisin turvonnut juoppo.

19-vuotias minä ei ollut onnellinen. Lakkasin syömästä ja laihduin. En kuitenkaan lakannut juomasta.

Aloin seurustelemaan ensimmäisen kerran 20-vuotiaana. Juomiseni lopahti kuin seinään. Olin taas onnellinen. Lihoin 55 kiloon.

Nyt, 21-vuotiaana, olen jälleen kerran alkanut pohtia, mitä oikeasti tahdon tehdä. Päädyin niinkin räväyttävään vastaukseen kuin "en tiedä". En tiedä mitä tahdon opiskella, en tiedä mitä töitä tahdon tehdä, en tiedä missä kaupungissa tahdon asua, en tiedä tahdonko jatkaa tässä parisuhteessa enää. Stressaa, masentaa, olen surullinen ja onneton. Syöminen on tipahtanut kahteen, max. kolmeen kertaan päivässä, silloinkin pieniä annoksia. Juominen sen sijaan on taas lisääntynyt. Olen alkanut saada kavereilta "oletpas sä pieni" -kommentteja. Ja, jollain todella kierolla tavalla, pidän siitä.

Tulevaisuudessa tahdon painaa 45 kiloa. Tahdon selvitä päivästä alle 500 kalorilla. Tarvitsen vain tahdonvoimaa, paljon. Nytkin tekee kauheasti mieli pöydällä olevia suklaarakeita, mutta en ole syönyt tänään yhtäkään. Olen ylpeä itsestäni.

Tulevaisuudessa tahtoisin myös olla jälleen onnellinen. Mutta en ole varma miten se onnistuu.